Tältä näyttää Ansbach

Täällä ollaan: hapankaalin, makkaran ja nahkahousujen luvatussa maassa. Tervetuloa lukemaan blogiamme!

Blogin tarkoitus on välittää kuulumisia tutuille ja samalla haalia muutama muisto talteen itsellekin. Olisi mahtavaa saada blogista vuorovaikutuksellinen kanava, joten kommentteja otetaan suurella ilolla vastaan ja muiden kuulumisia kuullaan enemmän kuin mielellään. Blogia voit seurata joko käymällä ahkerasti osoitteessa http://frankenilaisittain.blogspot.de , löytämällä Facebook-seinältäsi ilmoituksia blogijulkaisuistamme tai tilaamalla uusimmat postaukset sähköpostiisi oikealta löytyvästä Tilaa sähköpostiin -kentästä. (Huom. iloisia uutisia salavaanijoille: järjestelmä ei kerro meille ketkä postauksia tilaavat.) Kuvia klikkaamalla pääset katsomaan niitä isompina ja muutaman ekstrakuvan saat seuraamalla minua Instagramissa tunnuksella @reetalaa . Viimevuotista vaihtoblogiani Portugalista taas pääset kurkkaamaan tästä osoitteesta: http://uusiaamulissabonissa.blogspot.pt  (Azoreiden kuvien postaaminen edelleen hitaalla, mutta varmalla suunnitteluasteella).

Se alkupapatuksista. Muutettiin siis Ansbachiin viikko sitten. Kyllä se oli heti alkumetreillä tutustuttava paikallisiin erikoisuuksiin, se on ihan selvä. Mun vehnäolut voitti 1-0 Mikon säälittävän pienen pilsnerin.

Ansbach on pieni ja tunnelmallinen kaupunki. Ihmiset ovat lähes poikkeuksetta todella ystävällisiä ja osa myös tervehtii kadulla vastaan kävellessä. Keskusta on pieni, mutta siellä on yllättävän paljon ravintoloita ja kahviloita. Ei mikään shoppailun paratiisi, mutta eihän tänne tultukaan shoppailemaan. Vaan oluita maistelemaan.

Viikon aikana on konkretisoitunut se, mikä oli selvää ihan alusta asti. Ansbach ei ole Helsinki eikä kotikatu mikään Hämeentie Hakaniemessä. Yllä oleva kuva ei sentään ole meidän katumme, vaan kärrypoluksi nimittämäni tientaipale, jota gps jostakin syystä usein toivoo meidän käyttävän. Se kertoo kuitenkin jotakin, että tuollainen puolentoista kilometrin metsätienpätkä löytyy jo neljän kilometrin päästä keskustasta.

Ei ole tämä paikka Hakaniemi eikä kyllä Arabiakaan. Pari postauksen ylintä kuvaa on ihan läheltä siitä missä asutaan eli parin-kolmen kilometrin päässä keskustasta. Täällä on siis omakotitaloja, peltoja ja laajoja nurmikkoalueita. Se on itse asiassa aika hienoa. Me molemmat tykätään luonnosta, joten on mukavaa, ettei katupölystä harmaan ikkunan läpi näy vain vaivoin pelkkä vastapäisen talon seinä. Eipä olla myöskään ennen asuttu saksalaisessa pikkukaupungissa, joten kokemus tämäkin!

Ei olisi puoli vuotta sitten uskonut, että seuraavana vuonna asutaan omakotitalossa. Nyt se on kuitenkin totta, tai ainakin puoliksi. Kuvissa näkyvä talo on paritalo niin, että alakerta on meidän ja ylemmässä kerroksessa asuvat talon omistajat. Koska talo on rinteessä, molemmilla on kuitenkin oma eri tasoissa oleva sisäänkäyntinsä. Omistajien sisäänkäynti on kadun puolella: ensimmäisessä kuvassa pensaan takana piilossa. Talon ja varastorakennuksen välistä menee portaat alas meidän ovellemme. Jälkimmäisen kuvan alemmat ikkunat ovatkin sitten meidän asuntoamme. Ikkunat ei onnekkaasti osoita ollenkaan kadun suuntaan. Näyttäytyessään aurinko paistaa koko päivän niitä kohti, joten valoa vaaleassa asunnossa riittää.

 Alkujärkytyksestä toivuttuamme ollaan täällä nyt oikein hyvillä mielin ja tyytyväisinä. Paljon aikaa vieneet käytännönjärjestelyt alkavat pikkuhiljaa olla pulkassa, asunto näyttää jo jossakin määrin kodilta ja ilmoittauduttiin juuri saksan kielikursseillekin. Tänään Mikolla oli ensimmäinen työpäivä ja äsken se lähti kokeilemaan onneaan paikallisen sulkapalloseuran treeneihin. Itse teen etätöitä Suomeen kotoa käsin ja näillä näkymin hoidan yhtä kolmevuotiasta lastakin silloin tällöin. Asiat hiljalleen järjestyvät. Haasteitakin on varmasti luvassa, mutta se on osa seikkailua.