Maisemanvaihdoksia matkustamatta

Terveisiä täältä luonnonhelmasta! Ollaan taas ehditty paljon. On ollut Nürnbergiä, vuosipäivää, ystävänpäivää, Müncheniä ja uudestaan Nürnbergiä... Mikko intoilee edelleen sulistreeneissä ja itsekin olen aloittanut jazztanssitunnit. Erityisesti ollaan tehty pitkiä kävelylenkkejä ja nautittu päivittäin vaihtuvista maisemista. Ei siksi, että oltaisiin kovastikin matkusteltu, vaan koska sää vaihtaa maisemaa aivan mielensä mukaan. Kuvissa vähän esimerkkejä parin viikon ajalta.

Ei ole muuten ollenkaan totta, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen. Naapurilla on vielä lunta pihassa, vaikka meillä se on sulanut jo monta päivää sitten. Suomi voittaa jälleen 6-1!

Vuosipäivänä käytiin syömässä jugoslavialaisella (!) ravintolassa. Eväät oli astetta lihaisammat. Tilasin aluksi annoksen yhdellä fileellä, mutta tarjoilija kielsi ottamasta sitä. Murruin paineen alla ja tilasin pari ekstralihaa tiskiin.

Vuosipäiväruusujen lisäksi olen tottakai ottanut kämpän haltuun myös muutamalla ekstrakasvilla. Mikko on suorastaan mielissään tästä ratkaisusta.

Saatiin myös ihana kortti Oulusta ystävänpäivänä. Tässä on ehtinytkin olla jo ikävä erästäkin ystävää, kaveria, tuttua ja perheenjäsentä. Samaan aikaan se, ettei tunne täältä vielä kovinkaan montaa ihmistä, on aika hurja sosiaalinen kiemura. Pikkuhiljaa kuitenkin tutustutaan ja tuleehan tänne vieraitakin. Onneksi on myös töitä, mitä monella puolison mukana ulkomaille lähtevällä ei ole. Niistä on usein suuri ilo ja innostus. Onni on hyvä työpaikka.

Ystävänpäivätunnelmissa tehtiin myös juustofondueta. Täällä on ylipäätään ehtinyt tehdä paljon tavallista enemmän kaikenlaista arjen luksusta, joka Helsingin vilinässä jäi usein haaveeksi. Olen jopa yllättänyt (itseni) leipomalla muutamaan otteeseen.

Olen ehkä meidän talouden henkinen jääkarhunpelastaja, mutta Mikko kyllä vetää puunhalailun joskus ihan uusiin lukemiin...

Auringonlasku näkyy meidän keittiönikkunasta. Aika kiva.

Puhumattakaan siitä, että avattiin vahingossa yhden kävelyreissun ohessa terassikausi!! Kyllä kelepaa.

Rothenburg ob der Tauber

Mikon valloittaessa Tsekkiä kävin yhden Ansbachissa asuvan suomalaisperheen kanssa Rothenburgissa, joka on vanha, hyvin säilynyt ja aasialaisturistien rakastama kaupunki. Tähän aikaan vuodesta tosin aika tyhjillään onneksi.

Ai että joulu on kerran vuodessa vaan? Ei Rothenburgissa! Kaupungissa on kaukomailta tulevia vierailijoita ajatellen parin ritariliikkeen lisäksi myös muutama ympäri vuoden auki oleva joulukauppa.

Alla näkyvä kirkkovanhus on rakennettu jo 1300-luvulla. Aika hullua ajatella mitä kaikkea se on ehtinyt nähdä.

Kaunis, vanha ja tunnelmallinen kaupunki siis! Kannattaa mennä käymään, jos historian havina kutkuttaa.

Kolmen viikon turinoita

Kolme viikkoa saksalaisuutta takana ja hyvälle näyttää. Asutaan maaseudun ja kaupungin rajalla (aika iso muutos Hämeentien kämppään verrattuna), vuokranantaja viljelee vapaa-aikanaan mehiläisiä (tekee siis hinajaa), muutaman korttelin päästä löytyy lehmiä&kanoja&poneja ja Reeta käy zumbatunneilla meidän firman henkilöstöjohtajan kanssa. Tämän lisäksi olut on halpaa. Aikamoista!

Kämpiltä 500m ja maisemat näyttää tältä. Terve!

Muuttokamojen purku ei aina ole helppoa,
mutta 10€ olutkori helpottaa sitä kummasti!

Ystävänpäivän kunniaksi Reeta löysi
puhuvan ja kävelevän sydämen

Tänään käytiin Nürnbergissä pyörähtämässä ja kattelemassa, että miltä se iso kirkko näyttää. Ja hyvällehän se näytti, jopa hienoinen koti-ikävä tuli kun pääsi ihmisten ilmoille ja kaupungin vilinään. Siinä samalla kun istuttiin kahvilla ja punaviinillä (!) paikallisessa kirjakauppakahvilassa, niin Reeta kysäisi, että missä haluaisin näin 3 viikon kokemuksen perusteella asua sitten ensi syksynä.  Olisiko se Ansbach, Nürnberg vaiko jotain siitä väliltä? 

Ja täytyy sanoa, että hyvin ristiriitaisin tuntein lähdin asiaa pohdiskelemaan. Toisaalta Ansbach on näyttänyt loistavat puolensa ihmisten ystävällisyydessä, välimatkojen lyhyydessä (=autolla), luonnon kauneudessa, sulkapalloseuran tason kovuudessa, ruoka-annosten suuruudessa ja ylipäätään elämisen helppoudessa. Mutta samaan aikaan sydän jostain kummallisesta syystä sykkii isolle kaupungille ja sen rytmille. Oli mm. aivan loistavaa löytää ”pölyinen” antikvariaattikahvila jossa omistaja puhui lämmöllä, tunteella ja taidolla italialaisista viineistä. Ja vaikka kaupungissa ihmisiä ja turisteja oli paljon, niin niitä sentään oli, toisin kuin Ansbachissa sunnuntaisin. Samoin isossa kaupungissa (siis nyt pitää tarkentaa että Nürnberg ei ole Helsinkiä kovin paljon isompi) myös viehättää se, että pientä uutta seikkailtavaa löytyy vaikka joka päivä (esim. bussilla uuteen kaupunginosaan tutkiskelemaan mitä sieltä löytyy). Mutta valitettavasti iso kaupunki tuo mukanaan myös haittapuolensa kuten muun muassa hintojen kalleuden, epäturvallisuuden tunteen, liikkumiseen kuluu pidemmän aikaa, jne. Noh, onneksi nyt ei tarvitse vielä asiasta päättää vaan voi rauhallisesti nauttia Ansbachin hyvistä ruoka-, juoma- ja luontoantimista!

Yllättävä kohtaaminen tsekkiläisen ravintolan ikkunalaudoilla.

Possunpolvea sinappilehdellä (!)
Aivan hervottoman hyvää (!)

Koska työt kuuluu aloittaa napakkaan tahtiin, niin käytiin sitten heti ensimmäisenä viikonloppuna työporukan kanssa Tsekeissä ”kylpylälomalla”. Uskomatonta kyllä, mutta niin se vaan on tuo Pilsner Urguellin kotimaa ihan tuossa vieressä. 3h autolla ja oltiin jo nauttimassa paikallisesta elämästä ja sen antimista.

Löytyi myös yllättävän tuttu kyltti ravintolan lattialta.

Karlovy Varyn idyllistä katumaisemaa. 

Reeta pakotti minut ottamaan
väriä lautaselle. 

Vaikka vasta kolme viikkoa ollaan Reetan kanssa oltu täällä Frankenin, ei siis Baijerin, alueella, niin tuntuu (ainakin minusta) että ollaan oltu täällä jo pidemmän aikaa, ehkä jopa hieman kotiuduttukin. Kadut alkaa tulla tutuiksi, autolle löytyy helposti parkkipaikkoja, kierrättäminen alkaa sujua, kauppojen aukioloajat alkaa pikku hiljaa muistamaan (yllättävän tärkeä!), osaa tervehtiä paikallisia immeisiä oikein, muistaa kolata lumet myös auton katon päältä (!), yrittää muistaa missä kaupassa pitää punnita vihannekset ja missä ei, ja mikä tärkeintä: alkaa oppia käyttäytymään saksalaisessa kassajonossa!! 

Kuriositeettina ja loppukaneettina mainittakoon että tähänastisen suurimman angstin sain sähköyhtiön valinnasta. Siinä ei auttanut edes paikallinen olut kun yritettin selvittää mitä kukin sähköyhtiö tarjoaa asiakkailleen, mutta onneksi Reeta jaksoi pysyä rauhallisena ja tilanteesta selvittiin ilman suurempia vahinkoja. Täten voin taas keskittyvä bratwurstin nauttimiseen kasvispedillä!

Kohta pari viikkoa täällä

Pari viikkoa elämää frankenilaisittain takana ja tunteita on käyty läpi laidasta laitaan – melkein koko ajan positiivisten puolella pysytellen.

Kuten arvata saattaa, uuteen maahan muutto on vaatinut jos jonkinlaista järjestelyä eikä asiat aina hoidu sutjakkaasti ensiyrittämällä. Tähän mennessä kokemusta on karttunut muun muassa asukkaiksi kirjautumisesta, sekä Suomen että Saksan verotoimistoissa käymisestä, Kelan kanssa viestittelystä, saksalaisessa sairasvakuutuskassassa vierailusta, pankkitilien avaamisesta, kännykkäliittymien ja netin hankkimisesta, kierrätysjärjestelmän selvittämisestä, Ikea-shoppailusta, sähkösopimusten vertailusta ja solmimisesta ja monesta muusta isommasta tai pienemmästä selvittelystä aina pesukoneen, mikron ja kattolamppujen sokeripalojen ostamiseen asti. Kaikista parhaista jutuista siis. ;)

Suurin osa alkujärjestelyistä alkaa onneksi olla takanapäin eikä ylimääräisiä muuttolaatikoitakaan enää juuri näy pyörimässä. Eilen illalla kehiin astui pitkän ja uuvuttavan päivän jäljiltä mulle harvinainen, mutta sitäkin kipakampi epätoivon- ja kiukunpuuska. Tänään iltapäivästä onnistuin kuitenkin palaamaan zen-tilaan ja maailma näyttää taas valoisalta.

Jopa täällä Saksassa näköjään eletään ihan tavallisten ihmisten tavallista arkea rutinoineen ja ruikutuksineen, vaikka joskus blogi- ja somemaailmoista jää kuva, että elämä on pelkkää historiallista lomakohdetta, kukkien tuoksua ja rauhallista aamulattea sanomalehti käpälässä. Ei tämä uuteen paikkaan asettautuminen pelkkää juhlaa ja auringonpaistetta ole, mutta pakko myöntää, että kyllä se aurinkokin on tuolla aika sinnikkäästi pilkottanut!

Tällä hetkellä hienoa on muun muassa se, että:

• Muuttorumba ja alkusäädöt on yhdessä melkein selätetty ja arki voi alkaa
• Opitaan koko ajan lisää saksaa ja kohta alkaa kurssi tai parikin sen tueksi
• Ulkona tuntuu keväiseltä, kun aurinko paistaa ja koko ajan on vähän pidempään valoisaa
• Mikolla on uusi ja haastava työ, puhumattakaan haastavista sulkapallotunneista
• Myös mulla on mielenkiintoisia töitä mitä parhaimmassa työpaikassa
• Meillä molemmilla on paljon uutta tekemistä
• Ansbach vaikuttaa suhteellisen eloisalta pienestä koostaan huolimatta
• Mikko on ymmärtäväinen poikaystävä, joka on vakaa kuin kallio jopa silloin kun saan pienimuotoisen hermoromahduksen
• Sain monta ruukkukasvia meidän asuntoon (tärkeä)
• Osaan jo mennä kauppaan ilman karttaa ...ehkä
• Mikko ei ole heittänyt kovinkaan montaa asiatonta vitsiä Saksasta väärällä hetkellä
• On yleisesti hyvä fiilis!

Tältä näyttää Ansbach

Täällä ollaan: hapankaalin, makkaran ja nahkahousujen luvatussa maassa. Tervetuloa lukemaan blogiamme!

Blogin tarkoitus on välittää kuulumisia tutuille ja samalla haalia muutama muisto talteen itsellekin. Olisi mahtavaa saada blogista vuorovaikutuksellinen kanava, joten kommentteja otetaan suurella ilolla vastaan ja muiden kuulumisia kuullaan enemmän kuin mielellään. Blogia voit seurata joko käymällä ahkerasti osoitteessa http://frankenilaisittain.blogspot.de , löytämällä Facebook-seinältäsi ilmoituksia blogijulkaisuistamme tai tilaamalla uusimmat postaukset sähköpostiisi oikealta löytyvästä Tilaa sähköpostiin -kentästä. (Huom. iloisia uutisia salavaanijoille: järjestelmä ei kerro meille ketkä postauksia tilaavat.) Kuvia klikkaamalla pääset katsomaan niitä isompina ja muutaman ekstrakuvan saat seuraamalla minua Instagramissa tunnuksella @reetalaa . Viimevuotista vaihtoblogiani Portugalista taas pääset kurkkaamaan tästä osoitteesta: http://uusiaamulissabonissa.blogspot.pt  (Azoreiden kuvien postaaminen edelleen hitaalla, mutta varmalla suunnitteluasteella).

Se alkupapatuksista. Muutettiin siis Ansbachiin viikko sitten. Kyllä se oli heti alkumetreillä tutustuttava paikallisiin erikoisuuksiin, se on ihan selvä. Mun vehnäolut voitti 1-0 Mikon säälittävän pienen pilsnerin.

Ansbach on pieni ja tunnelmallinen kaupunki. Ihmiset ovat lähes poikkeuksetta todella ystävällisiä ja osa myös tervehtii kadulla vastaan kävellessä. Keskusta on pieni, mutta siellä on yllättävän paljon ravintoloita ja kahviloita. Ei mikään shoppailun paratiisi, mutta eihän tänne tultukaan shoppailemaan. Vaan oluita maistelemaan.

Viikon aikana on konkretisoitunut se, mikä oli selvää ihan alusta asti. Ansbach ei ole Helsinki eikä kotikatu mikään Hämeentie Hakaniemessä. Yllä oleva kuva ei sentään ole meidän katumme, vaan kärrypoluksi nimittämäni tientaipale, jota gps jostakin syystä usein toivoo meidän käyttävän. Se kertoo kuitenkin jotakin, että tuollainen puolentoista kilometrin metsätienpätkä löytyy jo neljän kilometrin päästä keskustasta.

Ei ole tämä paikka Hakaniemi eikä kyllä Arabiakaan. Pari postauksen ylintä kuvaa on ihan läheltä siitä missä asutaan eli parin-kolmen kilometrin päässä keskustasta. Täällä on siis omakotitaloja, peltoja ja laajoja nurmikkoalueita. Se on itse asiassa aika hienoa. Me molemmat tykätään luonnosta, joten on mukavaa, ettei katupölystä harmaan ikkunan läpi näy vain vaivoin pelkkä vastapäisen talon seinä. Eipä olla myöskään ennen asuttu saksalaisessa pikkukaupungissa, joten kokemus tämäkin!

Ei olisi puoli vuotta sitten uskonut, että seuraavana vuonna asutaan omakotitalossa. Nyt se on kuitenkin totta, tai ainakin puoliksi. Kuvissa näkyvä talo on paritalo niin, että alakerta on meidän ja ylemmässä kerroksessa asuvat talon omistajat. Koska talo on rinteessä, molemmilla on kuitenkin oma eri tasoissa oleva sisäänkäyntinsä. Omistajien sisäänkäynti on kadun puolella: ensimmäisessä kuvassa pensaan takana piilossa. Talon ja varastorakennuksen välistä menee portaat alas meidän ovellemme. Jälkimmäisen kuvan alemmat ikkunat ovatkin sitten meidän asuntoamme. Ikkunat ei onnekkaasti osoita ollenkaan kadun suuntaan. Näyttäytyessään aurinko paistaa koko päivän niitä kohti, joten valoa vaaleassa asunnossa riittää.

 Alkujärkytyksestä toivuttuamme ollaan täällä nyt oikein hyvillä mielin ja tyytyväisinä. Paljon aikaa vieneet käytännönjärjestelyt alkavat pikkuhiljaa olla pulkassa, asunto näyttää jo jossakin määrin kodilta ja ilmoittauduttiin juuri saksan kielikursseillekin. Tänään Mikolla oli ensimmäinen työpäivä ja äsken se lähti kokeilemaan onneaan paikallisen sulkapalloseuran treeneihin. Itse teen etätöitä Suomeen kotoa käsin ja näillä näkymin hoidan yhtä kolmevuotiasta lastakin silloin tällöin. Asiat hiljalleen järjestyvät. Haasteitakin on varmasti luvassa, mutta se on osa seikkailua.